*

Marjo Pakka - rehellisesti oikealla -

Koulukiusatusta kasvaa vahvempi lapsi

Muistan juosseeni lukemattomat kerrat koulumatkani verenmaku suussa. Milloin hain reppuani vetisestä ojasta, jouduin jälleen ulos porukasta tai sain nyrkistä selkääni.

Muistan erään kouluaamun, kun en enää halunnut lähteä kouluun. Äitini arvasi, mistä oli jälleen kysymys ja sanoi, että kunnioittaa pitää kaikkia ihmisiä heidän teoistaan huolimatta, mutta pelätä ei tarvitse ketään tai mitään. Ei saanut alistua alistetun asemaan vaan oli oikein näyttää tunteensa ja jopa vihansa kiusaajia kohtaan.

Viihdyin koulussa kiusaamisesta huolimatta. Ehkä siksi, että olin lahjakas ja oppivainen lapsi. Ehkä siksi, että vanhempani olivat jatkuvasti tukenani. Minulla oli myös muutama läheinen, luotettava ystävä.

Tajusin juuri, että olen ollut peruskoulunopettaja jo kymmenen vuotta. Ne vuodet ovat olleet täynnä kiusaamistilanteiden selvittelyjä, lukuisia, lukuisia kertoja.  Saan usein soittoja ystäviltäni, joiden lapsia kiusataan kouluissa. He kysyvät neuvoja. Monet ovat huolissaan siitä, josko jatkuva kiusaaminen murentaa lapsen itsetunnon ja vaarantaa tulevaisuuden tai mielenterveyden. Niinkin voi käydä, mutta jos lapsi tietää ja kokee kotona, että hän on rakastettu ja hyväksytty, syrjäytymisriski putoaa minimaalisen pieneksi. Olen yrittänyt rohkaista vanhempia kertomalla, että koulukiusatusta kasvaa usein vahva lapsi. Vaikeuksien voittaminen ja pettymysten käsittelyn taito jo varhain ovat suuri rikkaus aikuisiässä.

Huipulla on yksinäistä, sanotaan. Kiusatusta tuntuu samalta kuin huipustakin. Vaikka kiusaaminen ei rampauttaisikaan lasta, se jättää kuitenkin jälkensä tapaan olla ihmisten kanssa. En osannut kuvailla tunnetta ennen kuin kampaajalla eteeni sattui uusin Me Naiset ja kansanedustaja Outi Alanko-Kahiluodon haastattelu. Hän kuvaili tunnetta ulkopuolisuuden tunteeksi vaikkakin kiusattu voi nauttia ihmisten seurasta, menestyä ja luoda kestäviä ystävyyssuhteita. Alitajuisesti kiusattu kuitenkin miettii, ettei ehkä olekaan hyväksytty. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että vanhemmat auttavat lastaan löytämään ja tunnistamaan hyvän, uuden kaveripiirin. Sellaisen, jossa ei kiusata. Tai jopa parempi on yksin kuin huonon kaverin kanssa. Lapsi saattaa kovastikin viehättyä omasta seurastaan, jos lapselle kerrotaan kotona, että ”sä oot just sopiva tollasena”. Kaikkihan me tiedämme, että hyvän tyypin seurassa viihtyy pitkään.

Peruskoulun opettajan työ on tulipalojen sammuttamista päivittäin. Kiusaamista ei saada loppumaan koskaan, mutta lähelle nollatilaa voidaan päästä. Meillä kiinnitetään edelleen liian vähän huomiota kiusatun lapsen asemaan ja hyvinvointiin. Enemmän pitäisi tukea koko perhettä ja kertoa, kuinka opettaa kiusattua lasta rakastamaan itseään. Toivottavasti uusi oppilas – ja opiskelijahuoltolaki muuttaa koulun toimintakulttuuria tämän puutteen osalta.

Mutta yhden huomion haluaisin tehdä tähän loppuun ajasta, jota elämme:

Me ihannoimme sosiaalisuutta. Sosiaalisesti taitava ja suosittu ihminen on lähestulkoon jumalasta seuraava. Mutta kaikki eivät ole sosiaalisia, eivätkä halua olla. He ovat vahvuudessaan ja omassa maailmassaan tyytyväisiä omaan seuraansa. Olen miettinyt, että joutuvatko erityisesti vahvat lapset kiusatuiksi vai kasvattaako kiusaaminen vahvaksi? Varmaa on kuitenkin se, että kiusattu oppii ymmärtämään, miltä toisesta tuntuu. Se on mielestäni sosiaalisuuttakin suurempi hyve.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

0Suosittele

Kukaan ei vielä ole suositellut tätä kirjoitusta.

NäytäPiilota kommentit (1 kommentti)

Pauli Leinonen

Juuri eilen pitkästä aikaa soitti tuttavani, jota myös kutsuisin hyväksi ystäväkseni, Ruotsista pitkän puhelun. Hänen taustansa on erikoisen kova.

Hän syntyi yhden huoneen mökkiin 1950. Hänen isänsä kuoli tapaturmaisesti kun hän oli 5v. Vanhempien polittinen tausta oli "kommunistinen" kyläläisten mielestä. Äiti ei kannustanut koulunkäyntiin, oli sitä mieltä että työmiehen lapsesta tulee työmies.

Koulussa opettaja ja opettajan lapset olivat pahimpia kiusaajia. Hänelle annettiin ala-arvoisia numeroita osaamisestaan huolimatta. Häntä ei päästetty oppikouluun.

Meni sahalle töihin 14 vuotiaana. Teki kaikki sahan ennätykset työn määrässä ollessaan töissä sahalla 6 vuotta. Luki salaa kirjekurssin kautta oppikoulun iltaisin. Äiti vei palkasta leijonan osan.

Lähti Ruotsiin Volvolle töihin. Meni iltalukioon ja sen jälkeen tekniikan ylioppilaaksi josta DI:ksi.

Seuraavaksi pyrki huippuyliopistoihin. Kaikista tuli kutsu opiskelemaan, mutta kovat lukukausimaksut ohjasivat hänet Lutoniin Englantiin.

Teki uraa uurtavan tietokoneohjelman, jota ei olisi pitänyt pystyä nykyajan koneilla tekemään. Nousi kansainväliseen kuuluisuuteen, professorina jne, hyvin paljon ihmeellisiä asioita. Tekee nykyään elämäkertaansa, aikoo julkaista lähiaikoina.

Juuri eilen satuin kysymään, mitä hän itse ajattelee menestyksensä perustaksi. Hän sanoi suunnilleen näin: Oikeastaan se oli kosto sille kun kaikki yrittivät painaa alas, oli niin suuri tarve näyttää, että minä osaan ja pystyn siihen mihin muutkin.

Toimituksen poiminnat