Onko (koulu)pakko, jos ei tahdo?
Oppivelvollisuusikä ei nouse. Kiitos hallitus! Olisihan se ollut hullua kiusata kiukkuista murkkua vielä yhden pakkolisävuoden verran koulunpenkillä. Lisävelvollisuusvuotta yritettiin väkisin tuputtaa niille, jotka huonoiten koulussa viihtyvät jo muutenkin. Syrjäytyneillä tai syrjäytymisvaarassa olevilla nuorilla on usein jo yläkouluaikanaan niin massiiviset poissaolot, että ikärajan nosto olisi ollut täysin turha toimenpide. Se olisi vain raskaasti lisännyt kuntien kustannuksia.
Pakko on huonoin mahdollinen kasvattaja. Mikä siis avuksi, kun koulunkäynti ei maistu? Keskisuomalainen kirjoitti hiljakkoin pääkirjoitussivullaan, ettei koulutusta nähdä enää sosiaalisen nousun välineenä. Pitäisikö tästä päätellä, että nykynuoriso ei enää arvosta osaamista tai ei pidä työtä kutsumuksena tai itsensä toteuttamisen välineenä? Pitäisikö aidosti huolestua siitä, mistä presidentti Niinistö meitä varoitti? Suomalaiset nuoret syntyvät oleskeluyhteiskuntaan, jossa vastuu on ulkoistettu ”jollekin muulle, muttei mulle”.
Vielä takaisin budjettiriiheen. OAJ:n jyrähdys kuultiin jälleen. Oppivelvollisuusiän noston sijaan rahat käytetään nyt perusopetukseen ja opettajien palkkaamiseen. Mutta kovemmat ajat ovat edessä. Veikkaan, että vuoden päästä olemme tilanteessa, jossa valtio ei voi enää osallistua perusopetuksen ryhmäkokojen pienentämiseen (POP – raha). Kunnissa opetusryhmien koot kasvavat ja opettajia joudutaan irtisanomaan palkkakustannusten säästämiseksi. Samalla syntyy huoli oppilaista, joilla on oppimisvaikeuksia. Heidän on vaikeaa pärjätä suurissa opetusryhmissä.
Onko kaikkea aina pakko korjata rahalla? Entäpä jos ajattelisimme toisella tavoin? Jos yhteen opetusryhmään laitetaan 35 hyvää oppilasta, tuskin tulee ongelmia. Eikö silloin pienryhmään voida laittaa ne, jotka tarvitsevat enemmän tukea? No ei tietenkään, koska meillä on inkluusioajattelu. Ryhmien tulee olla mahdollisimman heterogeenisiä ja tasoryhmät ovat paha juttu. Tätä kissan hännän tallaamista on käyty viimeiset 15 vuotta. Turhaan. Entäpä jos ajattelisimme peruskoulun aivan uudelta pohjalta?
Oppisisältöjä voisi karsia kustakin aineesta kolmas osan pois. Tuntijako vapautettaisiin siten, että 50% oppisisällöistä olisi kaikille yhteistä ja 50% vapaavalintaista. Oppilaanohjaukseen osoitettaisiin enemmän resursseja ja opot otettaisiin osaksi myös alakoulun arkea, kuten kunnon yhtenäiskoulussa kuuluisi. Valinnanvapaus toisi myös vanhemmat mukaan koulusuunnitteluun. Nythän valtio on ajatellut kaikille jokseenkin samansisältöisen päättötodistuksen. Tasoryhmäajattelu siirtyisi vihdoin historiaan, jos nuori saisi 9. luokan aikana itse päättää, minkä tasoisille kursseille haluaa mennä. Oletuksena olisi tietenkin, että kaikille yhteiset opinnot olisi suoritettu 8. luokkaan mennessä ja sivistyskansan taso saavutettu. Viimeisen peruskouluvuoden opinnot tulisi pystyä integroimaan jo paremmin toisen asteen opintoihin. Peruskoulutuksen ja toisen asteen välisen nivelrikon korjaaminen on avainasemassa, kun yritämme pidentää työuria alkupäästä.
Peruskouluopinnoissa on yksi suuri kummallisuus. Potilaslain mukaan jo hyvinkin nuori saa päättää, ettei hänen terveysasioitaan kerrota huoltajalle. Oppilashuoltolain mukaan nuori voi jopa päättää, ettei hänen asioitaan käsitellä koulussa. Kuinka kummassa voi olla niin, ettei nuori saa päättää, mitä hän haluaa opiskella ja mihin suuntautua jo peruskoulussa? Ei ihme, ettei koulu kiinnosta, jos oman itsensä osaamisen kehittämiseen ei saa vaikuttaa. Jos ei ole motivaatiota, ei synny oppimistakaan. Jos ei ole oppimista, on oleskelua. Silloin myytinmurtajan ammatti tai BB-kisan voitto alkavat tuntua houkuttelevilta vaihtoehdoilta.
Oppilaat kysyvät usein, onko pakko, jos ei tahdo. Oma luokanopettajani vastasi aina, että ei ole pakko, mutta tehdään. Vastuu kun kasvattaa lasta parhaiten.
”nykynuoriso ei enää arvosta osaamista ”
Mitä on osaaminen? Sekö joka hankitaan koulun penkiltä vai se, joka hankitaan omin nokin?
Olin vielä vuosi sitten ilta-amitsussa hakemassa muodollisen leiman sille minkä jo osasin itse opeteltuna sähköasennuksista. Joskus tuli törmättyä elektroniikan työsalissa hiljaiseen nuoreen heppuun, joka oli siellä ”aina” nuorisoasteen koulupäivän jälkeen.
Uteliaisuuteni heräsi ja aloin jutulle hänen kanssaan. Hyvin nopeasti kävi selville, että hepun elektroniikan ja digitaalitekniikan osaaminen oli vähintään samalla tasolla kuin minulla samasta aiheesta valmistuneen insinöörin.
Hämmästellessäni hänen erittäin kattavaa osaamistaan hän mutisi ujosti ”niinjuu, mää kun olen itse opetellut nämä kun nää on niin kiinnostavia juttuja ja täällä koulussa on hyvät lelut tehdä näitä ja opettajat antaa käyttää niitä näihin omiin väkästelyihin”. Lisää tentatessa kävi ilmi, että hän oli vielä alle 18-vuotiaskin ja silti olisi valmis osaamisensa puolesta alan suunnitteluhommiin just nyt. Mutta kun ne tittelit paperilla puuttuu…
”Jostain syystä” otin kaverin nimen ylös. Sillä jos joskus tulee vastaan työhaastatteluun, se on minuutissa nimi paperissa…
Ilmoita asiaton viesti
”Syrjäytyneillä tai syrjäytymisvaarassa olevilla nuorilla on usein jo yläkouluaikanaan niin massiiviset poissaolot, että ikärajan nosto olisi ollut täysin turha toimenpide. Se olisi vain raskaasti lisännyt kuntien kustannuksia.”
Haluaisin kiinnittää hieman huomiota siihen, etten erityisesti piittaa ajatuksesta, että kiusatut, laiskat, vähän simppelit, lintsarit, yms. muuten vaan opintieltä eksyneet nykyään niitataan samaan kategoriaan syrjäytyneiksi (se nyttennii ei ole blokistin vika),
koska suuri osa tuskin itse kokee itseään sellaiseksi, vaan hyvinnii tiedostetuiksi ja itsenäisiksi oman polun tallaajiksi ja saattavat olla sosiaalisestikin hyvinkin taidokkaita,
yhteistä lienee se ettei heitä ymmärretä, mutta sitä mieltä on melkolailla jokainen nuori jos heiltä itseltään kysytään.
Ennen puhuttiin esmes ongelmaoppilaista, joista toki osa on vaarassa syrjäytyä,
vaan ei enää koska paperilla koulun penkillä istutaan kiikkustuoliin asti.
Emminä tiedä, kunhan taas ääneen hajattelin.
Ilmoita asiaton viesti