Marjo Pakka - rehellisesti oikealla -

Kontrolli vai kepponen?

Isoisäni kertoi minulle hauskan tarinan kouluvuosiltaan. Olivat lähteneet kotoa aamuvarhain koulutielle poikaporukassa. Tienpielessä oli pötköttänyt paikallinen juoppo, jonka pullo oli jäänyt kesken ennen unen tuloa. Pojat siemailivat pullon eväiksi loppumatkalla. Kyläkansakoulu oli sinä aamuna saanut kolme 9-vuotiasta humalaista oppilaakseen. Opettaja oli käynyt kotona kertomassa, miten oli käynyt. Uteliaisuuttaan ja ymmärtämättömyyttään olivat maistelleet, eivät pahuuttaan tai kokeilunhalusta.

Nyt 80 vuotta myöhemmin ajat ovat toiset. Nykyisin vastaavassa tilanteessa opettaja kiikuttaisi muksut koulun terkkarille, sitten soitettaisiin vanhemmat koululle (ja mahdollisesti myös kuraattori, jos koululla sattuu olemaan), tehtäisiin lastensuojeluilmoitus ja oppilashuoltoryhmän kokouksessa pohdittaisiin tapahtunutta, kirjattaisiin jatkotoimenpiteitä ja päätettäisiin vastuuhenkilöt, jotka jatkossa seuraavat lasten kehitystä. Karmea määrä byrokratiaa ja viranomaisia, vaikka pojat vain viattomuuttaan olivat uteliaita.

Toki myönnän, että oppilashuolto ja varhainen puuttuminen ovat hyvin tärkeitä. Meillä on lapsia, jotka niitä todella tarvitsevat. Opettajat, tai varsinkaan rehtorit, tuskin riemuitsevat uudesta 1.8.2014 voimaan tulleesta oppilashuoltolaista. Niin paljon huolta ja murhetta aiheuttavat sen monimutkaiset asiakkaan oikeudet, puhumattakaan lisäresurssitarpeista, joita se tekee kuntien budjetteihin. Ylisääntelystä ja oikeudellistumisesta on tullut vitsaus, joka häiritsee lasten kasvua vaikka tavoite oli toinen.

Iltasanomat kirjoitti tänään (12.8.2014), kuinka vanhemmat ylisuojelevat lapsiaan ja sitten muksut eivät osaa toimia ryhmässä. Eikö yhteiskunta sitten ylisuojele, kun päiväkotien pihoista viedään kiipeilytelineet siksi, ettei kukaan tipu ja opettajat joudu epäillyksi virkavelvollisuuden laiminlyönnistä ja kunta joudu vahingonkorvausvastuuseen? Pulkalla ei kannata laskea liikuntatunnilla ennen kuin rehtori on perehdyttänyt opettajan pulkkamäen sääntöihin ja opettaja seisoo tiukasti mäen vieressä, kun muksut laskevat. Vanhemmat saattavat suojella ja paapoa lapsiaan liikaa, mutta kyllä yhteiskunnan juridisoituminen ja yksilön oikeuksia korostavat tulkinnat toimivat hyvänä esimerkkinä vanhemmille. Ylioikeudellistuminen ja yksityiskohtainen sääntely päättynevät vasta sitten, kun kansalaiset alkavat sitä toden teolla vaatia.

Kymmenen opettajavuoden aikana huomasin peruskoulun oppilaista, että heidän mielikuvituksensa taso hiipui noiden vuosien aikana ikäluokka toisensa jälkeen. Ongelmanratkaisutaito, looginen päätteleminen ja arkisten virikkeiden keksiminen ovat käyneet yhä vaikeammaksi. Ainoa virike on välitunnilla kännykkä ja siihen ladattavat pelit. Työelämässä tarvittavat taidot, kuten oma-aloitteisuus, ideointi, strateginen suunnittelu, tiimityö tai tiedon hankinta, ovat monelle lapselle täysin vieraita asioita. Onko vika säikky suojelevaisessa yhteiskunnassa vai vanhemmissa, jotka hyväksyvät sen, ettei lapsen tarvitse kohdata pettymyksiä tai vaikeuksia lapsuudessaan? Työpaikka kun ei tule tulevaisuudessa yhdellä klikkauksella.

Yläkouluvuosiltani muistan, kun eräs poika hyppäsi kolmannen kerroksen luokkahuoneen tuuletusikkunasta ulos vain siksi, että halusi testata, miten pahasti siinä kävisi. Kun kerran kysyin 7. luokan oppilailtani, mikä on paras tapa saada kotitalouden ope suuttumaan, en saanut kovin kummoisia ideoita. Meidän aikana kun työnnettiin HK:n sininen open auton pakoputkeen, heiteltiin toisia kananmunilla tai työnnettiin neste-Fairya astianpesukoneeseen. En ole kovin vanha, mutta joskus minä niin kaipaan niitä aikoja, jolloin keppostelevat pojat saivat vapaasti olla poikia ilman että siihen sisältyi heti ajatusta syrjäytymisen vaarasta.

Piditkö tästä kirjoituksesta? Näytä se!

5Suosittele

5 käyttäjää suosittelee tätä kirjoitusta. - Näytä suosittelijat

NäytäPiilota kommentit (2 kommenttia)

Jouni Nordman

Kelpoinen tekeminen vaatii luovuutta, joka tapahtuu luovuuden negatiivisella puolella. Kun mietitään teekkareiden kelpaisi, joista monet muistavat Helsingin katunimien vaihtamisen Venäläisiin parhaiten. Tämän päivän teekkarit taas eivät tällaiselle luovuudelle ole päässeet pullistelemaan, eli ovatko teekkarit muuttuneet vain positiivisen muutoksen tutkijoiksi, vaikka luonnontieteissä negatiivinen on yhtä merkittävä muuttuja?

Toimituksen poiminnat